Hei,
Viime yönä heräsin pimeään. Ei siihen harmaaseen aamunkoittoon, johon olin tottunut, vaan todelliseen, pehmeään pimeyteen. Hetkeksi en tiennyt missä olin. Sitten muistin: syksy on vihdoin tullut perille. Luonto sulkee oviaan, vetäytyy sisäänpäin, ja samalla se kutsuu meitäkin mukaan.
Vanhassa suomalaisessa perinteessä tätä kynnystä kutsuttiin Kekriksi. Se oli hetki, jolloin sadonkorjuu oli valmis, talven varautuminen tehty, ja ulko-ovet - kirjaimellisesti - suljettiin. Seuraavat kuukaudet elettäisiin sisätiloissa, sisimmän ääressä. Kekri ei ollut pelkkä juhla. Se oli tunnustus siitä, että jotain päättyy ja jotain alkaa.
Kun luonto opettaa luopumista
Me modernit ihmiset emme oikein osaa päättää asioita. Jatkamme projekteja, jotka ovat jo kuolleet. Roikutamme kiinni ihmissuhteissa, jotka eivät enää ruoki. Pyöritämme samoja ajatuksia, jotka eivät vie minnekään. Suorittamisen kulttuuri ei tunne Kekrin viisautta: joskus täytyy sanoa "tähän asti ja sitten riittää".
Luonto sen sijaan osaa. Puut pudottavat lehtensä - ei siksi että olisivat heikkoja, vaan koska ne ovat viisaita. Ne tietävät, että säilyttäminen maksaisi liikaa. Talven läpi selviäminen vaatii luopumista. Se vaatii sulkemista, vetäytymistä, vajoamista.
Tutkimukset osoittavat, että ihmiskeho kaipaa tätä samaa sykliä. Melatoniinitasot nousevat pimeän myötä, keho pyytää lepoa, ja aivojen luovuus kukoistaa hiljaisuudessa. Se on ihmisyyden perusrytmi, jonka olemme yrittäneet kieltää keinovaloilla ja jatkuvalla tuottavuudella.
Oman Kekrin luominen
Sinä voit luoda oman Kekrin. Tämä ei vaadi isoa rituaalia tai erityisiä välineitä. Tarvitset vain hetken hiljaisuutta ja rehellisyyttä itsesi kanssa.
Sammuta turhia valoja. Sytytä yksi kynttilä. Istu sen äärelle ja kysy itseltäsi:
Mitä tämä syksy on opettanut minulle?
Mikä siitä saa jäädä taakse?
Mitä en halua kantaa talveen mukana?
Kirjoita vastaukset paperille. Ei muokattua, ei kaunista - raakaa ja totta. Sitten, jos uskallat, polta paperi kynttilän liekissä (turvallisesti, metallisessa astiassa). Anna savun viedä pois sen, mistä luovut. Katso miten tuhka kertyy. Se on todiste siitä, että jotain todella päättyi.
Lopuksi sano ääneen: "Suljen ovet menneelle. Avaan tilan uudelle. Pimeä saa tulla."
Tutkitusti tällaiset itse luodut rituaalit auttavat aivoja käsittelemään muutoksia ja siirtymiä. Ne tekevät abstraktista konkreettista, epäselvästä selvää. Ne antavat kehollesi ja mielessäsi luvan päästää irti.
Kun minä vietin Kekrin
Kirjoitin paperille: "En ole tarpeeksi." Sen variaatiot, jotka olivat pyörineet päässäni koko syksyn. Katsoin sitä vihkoa, täynnä samaa mantraa eri muodoissa. Sitten poltin sen.
En voi sanoa että ajatus olisi kadonnut kokonaan. Mutta jotain muuttui. Se ei enää omista minua. Se ei ole totuus - se on vain vanha tarina, joka sai lopun. Paperin tuhka kynttilän astiassa muistutti: asioille saa antaa lopun. Niiden ei tarvitse jatkua ikuisesti.
Tänään kirjoitan ehkä: "Luovun". Ajatus siitä, että minun pitää tehdä enemmän, nopeammin, paremmin, päätän luopua siitä, ainakin osittain. Odotan jo sitä hetkeä, kun saan katsoa sen palavan.
Pimeä odottaa
Kekri on kutsu. Se sanoo: lopeta ja aloita. Päätä ja lupaa. Sulje ja avaa.
Luonto ei pelkää pimeyttä. Se tietää, että siellä tapahtuu jotain välttämätöntä. Siellä lepää juuret, siellä hiljentyy into, siellä kasvaa sisäinen voima.
Sinäkin saat sulkea ovet. Saat vetäytyä sisälle ja antaa pimeän tulla.
Talvi on lähellä. Mutta sinä et ole yksin siellä. Me kaikki kuljemme samaa kiertokulkua. Me kaikki tarvitsemme Kekrin.
Villiltä polulta syksyn viimeiseltä kynnykseltä,
PS. Jos vietit oman Kekrisi, jaa siitä minulle. Vastaan jokaiseen viestiin - haluan kuulla miltä sinusta tuntui päästää irti.
